Vihdoin vapaa

Isken mun sukset latuun ensimmäistä kertaa koko talvena. Tästä samasta kohtaa samaan aikaan viime vuonna, pakotin itteni vielä uudelle kierrokselle kahden tunnin hiihtämisen jälkeen.

Nyt sää on uskomattoman ihana. Ilta-aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja taivas on kirkkaan sininen. Pakkanen on just sopivasti miinuksen puolella. Viime vuodesta mulla ei oo mitään tietoa, eikä muisti kuvaa. Muistan vaan sen tuskan ja pahan olon, joka kupli mun sisällä.

Kuinka paljon ihminen voi muuttua vuoden aikana? Jaa a. Aika paljon. Ainakin mun tilanteessa.

Ei mulle koskaan tapahtunu mitään traumaattista tai muutenkaan mitään dramaattista. Jossai vaiheessa mä vaan tajusin, että vihaan itteäni. Karsin kaiken hyvän mun ruokavaliosta ja lopulta söin enää pelkkää ruisleipää ja jogurttia ja koulussa salaattia. Liikunnastakin tuli mulle pakkomielle. En osannut enää nauttia siitä, vaan siitä tuli mulle tapa rangaista itseäni. Olin niin hukassa. Valuin koko ajan syvemmälle pimeyteen. Joinain päivinä en ollut enää varma jaksanko nousta seuraavana aamuna enää koskaan ylös sängystä. Ja tällä en tarkota sitä perus väsymystä arkiaamuisin, jossa sänky houkuttelee jäämään koko päiväks nukkumaan:D Tää oli ihan muuta.

Onneks mulla on upeita ja ihania ystäviä, jotka nosti mut ylös. Ilman niitä en varmaan olis tässä. Nyt kun katon taaksepäin oon oikeestaan aika ylpee kuinka pitkälle oon päässy. Ainaki suunta on nyt oikea:)

Enään syöminen ja liikkuminen ei tuota mulle mitää ongelmia. Osaan nauttia liikkumisesta ja syön terveellisesti järkevyyden rajoissa. Oon oppinu hellittämään, enkä vaadi itteltäni mahdottomia.

Nautin pitkästä aikaa hiihtämisestä. Auringonlaskun viimeset säteet lämmittää mun kasvoja ja saa mut hymyileen. Vaikka koeviikko oottaa mua ens viikolla, mun olo on jotenkin kevyt ja rauhallinen. Vihdoinkin oon vapaa niistä kahleista joihin itteni vangitsin aikoja sitten.

The sun is on my side and takes me for a ride

I smile up to the sky, I know I'll be alright

-ttuuulii